Näin Mikael Agricolan kuolinpäivänä ja Elias Lönnrotin syntymäpäivänä on erityisen sopivaa kirjoittaa kielestä. Nämä suomen kielen uranuurtajat olivat vahvasti nostamassa junttikielenä pidettyä kieltä yleisesti hyväksytyksi muiden kielten joukossa. Kieli on yksi kulttuurin tärkeä osa. Eilisessä romanien kansainvälisen päivän juhlassa heidän jo melko pitkälle unholaan painunut kielensä huomioitiin. Harvat sitä enää kunnolla taitavat, onneksi useampi romani muistaa vielä sanoja ja lausahduksia. Entäpä, kun kielen vanhemmat taitajat ovat poissa, siirtyykö perinne nuoremmille riittävästi sen elävänä pysymiseksi?
Ymmärrän kielen kehittymisen, mutta en hyväksy sen tuhoamista. Suomen kieli on aikanaan saatu viralliseksi kieleksi, jonka vuoksi on kielitaisteltu valta-asemaa pitäviä vastaan. Nyt elämme ajassa, jossa englanti on nostettu sivistyksen kieleksi. Sivistyssanat tulevat englannista (tiedän niiden pohjautuvan myös esimerkiksi latinaan, mutta nämä uudet sivistyssanat). Olen jo hyvän aikaa pyrkinyt siivoamaan vierasperäiset sivistyssanat omasta sanavalikoimastani mahdollisimman vähiin. Jotkut perustelevat englannin sanojen sisältävän enemmän merkityksiä. Olen eri mieltä. Uskon, ettei väittäjien sanavarasto ole riittävän laaja löytääkseen oikeaa suomenkielistä sanaa useimmissa tapauksissa.
Ammattinimikkeitä on jo vuosia muutettu hienoilta kuulostaviksi englanninkielisiksi managereiksi ja härpänlärpänassistanteiksi, jolloin niiden sisältöä tällainen tallukka joutuu miettimään tovin jos toisenkin. Yliopistoissa ja korkeakouluissa sivistyksen kieli on myös englanti. On aloja, joissa opinnäytetyön kirjoittaminen vieraalla kielellä on perusteltua, jopa erittäin suotavaa, mutta samalla tiedeyhteisö mielestäni nostaa englanninkielisen tutkimusalueen muita korkeammalle, kun opinnäytteitä kirjoitetaan huvikseen englanniksi.
Nuorten käyttämä kieli on aivan omalla tasollaan. Aiemmin naureskeltiin suomenruotsalaisten sekoituskielelle, jossa muutamia sanoja heiteltiin puheen sekaan toisella kotimaisella kielellä, mutta oman perheen nuorisoa kuunnellessa ei käsitä ajoittain puoliakaan puheesta. Suomi ja englanti sotketaan niin iloisesti jo sanojen sisällä, usein englanninkielisellä alulla ja suomenkielisellä päätteellä. Tämä peli- tai somekieli vain valitettavan hyvin juurtuu kasvaviin ihmisen alkuihin. Havaitsen omassa työssäni kielen köyhtymistä. Tavallisina pitämäni, erityisesti kuvailevat, sanat eivät avaudu kotikielenään suomea puhuville.
Koen äidinkielen olevan merkittävässä asemassa ihmisen oppimisessa ja kasvamisessa. Äidinkielellä voi kuvailla vaikkapa tunnetiloja huomattavasti syvemmin, kuin myöhemmin opituilla kielillä. Tietenkin poikkeuksia on, kuten muissakin asioissa, joten yleistän. Siksi niin meidän kantasuomalaisten kuin maahanmuuttajien tulisi vaalia omaa äidinkieltämme siten, että meillä olisi kieli, jonka avulla pystymme ilmaisemaan itseämme riittävästi. Kun hallitsemme äidinkielemme, on muiden kielten oppiminen ja maailman hahmottaminen huomattavasti helpompaa.
Suomi on monikulttuurinen maa ja hyvä niin. Tarvitsemme muita kulttuureja huomataksemme oman kulttuurimme arvokkuuden. Voimme myös oppia muista kulttuureista ja kehittää omaamme. Vaalikaamme siis suomen kieltä muiden yhtä arvokkaiden kielten joukossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti