Politiikkahiekkakakkua, ei vaan kaurapuuroa

Viime aikojen poliittisesta uutisoinnista on hyppinyt silmille huomio: klikkiotsikoita vailla todellista politiikkaa. Näitä mitättömyyksiä kuitenkin käsitellään politiikkaan kuluvana. Surullista. Tai pikemminkin lähes lamaannuttava ajatus, että osalle kansasta tällaiset "uutiset" ja median puheenaiheet edustavat politiikkaa. 

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Kuntapolitiikan tarkoituksena on tehdä päätöksiä demokraattisesti eri puolueiden kesken, joilla edistetään asukkaiden ja yritysten elinolosuhteita. Eduskunnan tasolla taas tehdään koko maata koskevia päätöksiä, joissa yritetään ottaa huomioon alueiden eroavaisuudet. Molemmat siis tekevät meidän kaikkien kannaltamme elintärkeitä päätöksiä. Kieltämättä, aika kaukana on todellinen politiikka mediapoliittisista aiheista. Niistä ihmisiä kiinnostavista siis.

Tampereen kuntapolitiikkaa koskevia sivustoja lukiessa keskustelujen taso ajoittain hämmästyttää. Muualta tulleena, ei voi kuin ihmetellä yleistysten ja henkilökohtaisuuksiin menevien kommenttien määrää. Onko keskustelijoilla todella aikaa istua ruudun ääressä länkyttämässä asiattomuuksia. Nimenomaan päätöksenteossa mukana olevilla henkilöillä, joilla on tietoa asioista, mutta sitä ei syystä tai toisesta haluta käyttää. Energia keskitetään riitelyyn, mustamaalaukseen ja oman edun tavoitteluun.

Sama hiekkalaatikkomeininki jatkuu ylemmillä tasoilla. Some on täynnä lentäviä mutapalloja puolesta ja vastaan, kun siellä selvitellään valtakunnan ykkösuutisia. Tällä hetkellä ne tuntuisivat olevan pääministerin kaula-aukko ja maskikohu. Opposition tärkeimmäksi tavoitteeksi on tullut etsiä hallituspuolueiden edustajien virheitä ja heikkouksia, sekä syöttää niitä medialle. Sitähän oppositiopolitiikan sanotaan yleensä olevan. Paitsi että käsittääkseni kunnollinen oppositiopolitiikka keskittyy poliittisiin asioihin käsiteltävistä teemoista, ei henkilökohtaisuuksiin. Nyt myös ennen suhteellisen asiallista linjaa pitämäni tahot ovat alentuneet populismiin. 

Jos tavoitteena tosiaankin on yhteisten asioiden hoitaminen, yhteiskuntamme edistäminen, miksi järjestelmää systemaattisesti pyritään rapauttamaan? Jokainen, joka pyrkii saamaan mediahuomiota keinolla millä hyvänsä, osallistuu toimillaan epäjärjestyksen luomiseen. Lähes jokainen meistä toivoo rauhaa, pelkää sotaa. Ilmeisesti maan sisäisistä levottomuuksista on liian pitkä aika, että muistettaisi edistää keskustelukulttuuria ja välttää vastakkainasettelua. En väitä sisällissodan uhkaavan. Uskon silti ihmisten jakautumiseen siten, että ryhmittymissä kuulumme pian "meihin", "heihin" ja "niihin". Toisten mielestä vääriin porukoihin. Siksi voisimme keskittyä todellisten epäkohtien hoitamiseen ja sivistyneeseen keskusteluun, vaikka ne niin tylsiltä kuulostavatakin. Puuroon kyllästyy, mutta se on terveellistä ja pitää hengissä ;)

Kulttuurin kurimuksessa tai kehdossa. Riippuen näkökulmasta.

Kevään etäily vei viimeisenkin ilon koneella istumisesta ja kirjoittamisesta. Tietokoneen ruudusta tuli vastenmielinen. Hiljalleen sormet alkavat kaivata näppäimistön ääreen ja useamman kuukauden jälkeen on taas mahdollista kokeilla tekstin tuottamista tänne. Henkinen toipumisaika vaikuttaa pitkältä näinkin vähäisessä vastenmielisyydessä. Tämän kokemuksen pohjalta voi vain arvailla, kuinka pitkä toipuminen kohtaa masentunutta.

Yläasteella opettelimme kymmensormijärjestelmän konekirjoituksen tunneilla. Kyllä. Niin vähän aikaa on siitä, kun kirjoituskoneella näpyteltiin. Tai ehkä aika on sittenkin kulunut ymmärrystä nopeammin. Kirjoittaminen on kuin soittamista. Jokainen sormi hakeutuu oikealle näppäimelle. Jos alkaa katsoa käsiä samalla kun kirjoittaa, toiminta sekoaa. Sormet toimivat automaattisesti aivoissa syntyvän lauseen edetessä. Samoin käy pianoa soittaessa. Jos jää tuijottamaan sormia, ne taantuvat kömpelöiksi pökkelöiksi ja törmäävät ajatuksissa etenevään nuottikirjoitukseen. 

Valitsen kirjahyllystäni syyslomalukemiseksi Umayya Abu-Hannan kirjan Sinut. Sopivan ohut kirja lomaa ajatellen. Kannessa piparihahmoja, joulu hiipii mieleeni. Sillä kohtahan adventti jo saapuu ja jos joululahjoja meinaa väsätä itse, on jo pidettävä kiirettä. Fiilistelen hetken joulussa ja avaan ensimmäisen sivun. Tarkoitus on lukea aamiaisen siivittäjänä pari sivua, mutta ensimmäiset neljäkymmentä kääntyvät sivulta seuraavalle kuin itsestään. 

Keskeytän lukemisen ja huomaan toivovani, että jokainen suomalainen lukisi Sinut. Humoristisen lempeästi, tuomitsematta, Abu-Hanna kertoo matkastaan suomalaiseen kulttuuriin. Niin moni väärinkäsitys olisi korjattavissa, jos vain näkisimme toistemme ajatuksiin. Jos keskustelisimme arjen tilanteissa ja kuuntelisimme toisiamme. Jos satut löytämään kyseisen kirjan, lue ainakin sivu 20. Jouduin selittelemään lapsilleni äkillistä hykertelyä kesken hiljaisuuden. Tai eihän meillä ole hiljaista edes nukkuessa, kun jokainen vuorotellen unissaan tarinoi, mutta pöydän ympärys oli äänetön.

Pidämme asioita itsestäänselvyyksinä. Voisimme välillä myös miettiä tapojemme ja symboliikkamme alkuperää ja kyseenalaistaa niitä. Enkä tarkoita kulttuurimme hylkäämistä tai muuttamista jonkin toisen kulttuurin mukaiseksi. Selvennys siksi, koska väärinymmärtäjät vainuavat huomioiden äärelle. He kääntävät kehotuksen miettiä, käskyksi muuttaa. Asioiden merkityksiä vain on terveellistä pohtia aika ajoin. 

Suomalainen kulttuuri on eläjälleen pääsääntöisesti varsin hyvä. Jos tunnistaa siihen rakentuneet merkitykset ja osaa näin luovia siinä. Muualta tulevalle se onkin viidakko. Niin myös kaikki muut kulttuurit ovat historiallisten kehityskulkujen tuotetta, joita ymmärtävät parhaiten niihin syntyneet. Juuriltaan itäsuomalaisen (kuten itseni) on ajoittain vaikeaa kommunikoida länsisuomalaisten, saati eteläisten suomalaisten kanssa. Väärinkäsityksiä aiheuttavat sanonnat ja sanojen merkitykset. Jos minä saan aikaan hämmennystä omassa maassani pelkällä kulttuurisella olemuksellani ja itsestäänselvinä pitämilläni sanonnoillani, ovat muualta maailmasta tulleet tuomittuja jo lähtökohtaisesti. 

Sisälläni elää sammakkofarmi. Sopivin väliajoin suuta raottaessa, sieltä loikkii pienempiä ja välillä valtavia kurnuttajia. Uskon ja väitän näin käyvän monelle muullekin. Harvoin toista haluaa tietoisesti loukata ja valita sanansa väärin. Jälleen kerran sana "armo" leijuu mietteissäni. Armollinen itselle, armollinen muille. Armostakin voisi sanailla: liittyykö siihen hengellisyyttä vai voiko sen käsitellä maallisessa merkityksessä. Siirryn nyt kuitenkin näppäimistöltä pianon koskettimille. Siellä koen armon tunteen. Musiikki on yleismaallinen kieli, jonka jokainen kuulija käsittelee henkilökohtaisesti, eikä kukaan lopulta voi arvostella subjektiivista tunnetta. Se jos mikä on armollista.

Keitämme yhteisöllistä kotikoulusoppaa

Erikoista aikaa elämme. Kansalaisia on kehotettu pysymään kodeissaan, elintarvikkeiden ja vessapaperin hamsteroimisesta tullut pikavauhtia normaali toimintatapa, varmuusvarastot avattu terveydenhuollon välineistön riittävyyden turvaamiseksi, koulut suljettu ja yritykset lomauttavat henkilöstöä yhä kiihtyvällä vauhdilla. Kohta tulevat liikkumisrajoitukset.

 Viimeisten vuosien aikana on ärsytykseni hyvinvointiyhteiskunnassa eläviä kohtaan lisääntynyt. Meillä on mennyt liian hyvin, jos eri kanavissa esiintyvän valittamisen määrää tarkkaillaan. Ihminen on tehty valittamaan. Näin jokaisena aikana. Myös minäkin. Siitä huolimatta mielessäni korostuu joka tuutista pursuva tyytymättömyyden toitotus milloin mitäkin kohtaan. 

Vaihtuisiko valittaminen nyt kiitollisuuteen pienistä asioista? Ehkä. Hetkeksi. Reilun viikon olen saanut harjoitella etäopettajuutta. Nimenomaan SAANUT. Jatkuva osaamattomuuden ja huonouden tunne vainoaa, kun en koskaan ole ollut kiinnostunut tietotekniikasta. Ennemmin käyttäisin kynää ja paperia, suunnittelisin fyysisesti kolmiulotteisia malleja käsillä olevista tarvikkeista, kuin klikkailisin hiirellä ja naputtelisin tekstiä tekstin jälkeen. Riittämättömyyden tunne vainoaa, kun en saa oppilaita mielestäni riittävän hyvin tavoitettua, enkä neuvottua heitä käyttämään sähköisiä oppimisympäristöjä, kun he hädissään yrittävät pysyä tehtäviensä tasalla. Samaan aikaan omat lapset viereisessä huoneessa jäävät vähäiselle tuelle oman opiskelunsa suhteen. Tai kyllä he apua saavat. Illemmalla, kun palautusajat ovat jo historiaa. 

Koskaan, ikinä, milloinkaan en olisi uskonut sanovani, että mielenkiinnolla ryhdyn kokeilemaan opetusta tietokoneen välityksellä. Etäopetuksen ja opiskelijoiden etätukemisen opetteluun joutuminen on kuitenkin nähdäkseni arvokasta aikaa. Samoin uskon etäopiskeluun ja etätöihin joutuneille ihmisille näiden olevan opettavaisia kuukausia. Kaikki normaalina aikana arkisen tavallisena, itsestäänselvänä ja jopa ärsyttävänä mieltämämme onkin yht´äkkiä ikävöitävä olotila.

Kun lapset ja nuoret valittavat koulusta: kuinka olisi mukavaa nukkua aamuisin pitkään ja olla tekemättä mitään. Kun kouluruokakin on pahaa. Kun me aikuiset haluaisimme myös nukkua vapaavalintaisen ajan ja työt häiritsevät vapaa-aikaa. Kun tekisi mieli tapetoida makuuhuoneen seinät, tai lukea seuraava luku keskiaikaisesta lohikäärmetarinasta. Kun viikonloppu on viikon päämäärä.

Nyt saamme kokeilla puolittaista jatkuvaa viikonloppua. Mihinkään ei tarvitse lähteä. Onhan koulu ja työ hoidettava, mutta saa olla kotona. Mutta, mutta... Jo näin lyhyessä ajassa on ruvennut selviämään, että ehkä koulu, tai rakennus jossa työskentelemme taitavat sittenkin olla varsin mielekkäitä arjen rytmittäjiä. Laumaeläimet kaipaavat kaltaistensa joukkoon. Kuinka ihanaa on saapua töistä kotiin ja (useimmiten) jättää työt illaksi taakseen. Itselläni on käynyt sellainen onni, että työkaverit ovat työssä jaksamisen suhteen kullanarvoisessa osassa. Vaikkei heitä juuri ehtisi päivän aikana tavata, vaikka istuisi opettajainhuoneessa äänettä, omassa kuplassa teekupin kanssa, heidän läsnäolonsa on korvaamatonta.

Erikoiset tilanteet nostavat arjen arvostusta. Tunne yhteisöllisyydestä vahvistuu verkonkin välityksellä. Olemme kaikki tässä yhdessä, yhteistä vihollista vastaan. Onnelliseksi tilanteen tekee se, että yhteinen vihollinen on koko maailmassa sama, eikä se ole toinen ihminen. Koulusta ja työpaikoista tulikin ikävöinnin kohteita. Ilmainen kouluruoka sai yllättäen ansaitsemansa arvostuksen, niin lapsilta ja nuorilta kuin heidän huoltajiltaan, jotka epätoivoisesti yrittävät etätöidensä lomassa keittää kokoon kotikoulusoppaa. 

Tappara-sukista puolen valintaan

Kuinka muistaa ihmistä, joka auttaa pyyteettömästi, oli kyseessä sitten peräkärryn lainaaminen tai muutto? Viimeisin epätoivoinen tilanne, johon tarvitsimme ylimääräistä käsiparia, oli pianon hakeminen. Tuntui älyttömältä maksaa soittimen siirtämisestä huomattavasti enemmän, kuin sen hinta oli. Päädyimme siis vuokraamaan auton, sekä pianonkantoon tarkoitetut valjaat ja pyytämään kavereita avuksemme tähän jo etukäteen epätoivoiseltä yritykseltä kuulostavaan hommaan. 1920-luvun soitin painoi yllättävän paljon, useamman sataa kiloa. Mutta niin vain neljään pekkaan saimme pianon nykyiselle paikalleen. Vieläpä ehjänä, niin piano kuin kantajien kehot. Koska rahaa ei kaveriavuissa juuri liikutella, keksi mieheni hyvin käyttäkelpoisen ajatuksen. Viltsut ovat aina paikallaan. Tässä tapauksessa Tappara-kuvioiset sellaiset, kunnioittaakseen avustajan suurta mielenkiintoa. Koska kirjoitusteni tarkoitus on olla päiväkirjamaisia muistiin tallennuksia, lopusta löytyy summittainen ohje seuraavaa samanmoista neulontakertaa varten.

Neuloessa kaupunkimme toisen jääkiekkoseuran sukkia, mietiskelin ihmisluonnon tarvetta valita puolensa. Urheilun kontekstissa se vielä on mielekästä myös omasta mielestäni, olenhan Tapparan nainen. Tai aivan ensimmäiseksi Kalpan, mutta Kalpa ei ollut aktiivikannattaja-aikanani SM-liigassa... Ehkä tämäkin kertoo omasta asennoitumisestani puolen valintaan. Mikään ei ole musta-valkoista ja muuttumatonta. Miksi ihmiset usein valitsevat puolensa ja vaativat muita tekemään samoin? Joskus puoli valitaan kääntyen jopa omia perheenjäseniä vastaan. Porukan, jonka olisi tarkoitus olla yhtä, tuleekin köyttä eri suuntiin vetäviä vastustajia. 

Mitä enemmän mietin, sitä enemmän hämmästelen tätä yksisilmäisyyttä. Itsekkyys, periksiantamattomuus, ahneus, ymmärtämättömyys, tarkoituksellinen tai tahaton väärinkäsittäminen. Syitä voisi listata loputtomiin. Kuinka helppoa onkaan ruveta ryhmittymään toisia vastaan. Mutta kun arvotetaan itsensä ja kaltaisensa jollakin tavalla paremmaksi tai arvokkaammaksi kuin jotkut toiset, ollaan vaarallisella polulla. Viime vuosien maahanmuuttajatulvasta lähtenyt erottelu meihin ja muihin saa voimaan pahoin. Kyllä! On todella pelottavaa päästää elinpiiriinsä tuntemattomia. Minuakin arvelutti usein kävellä yksin Helsingin asematunnelissa ja Kaisaniemenpuistossa, kun vuosi vuodelta lisääntyivät muualta maailmalta tulleet pienet ryhmät, jotka käyttäytyivät toisin kuin hillityt suomalaiset. Toisaalta, pelottavaa voi olla sekin, ettemme koskaan tunne edes lähimpiämme täydellisesti.

Pelosta muualta tulleita kohtaan saavat tuntea osansa ihmiset, jotka uskaltavat avata sanaisen arkkunsa ja kyseenalaistaa pelkoa: "Ihmisiähän me kaikki lopulta olemme. Kohtelemalla ystävällisesti ja antamalla mahdollisuuksia, voimme luoda rauhaa, oli kyseessä olemukseltaan pelkoa herättävä muukalainen tai tuttuakin tutumpi oma sisko. Miksi siis luoda vastakkain asettelua ja lietsoa epäilyksiä?". Uskallan väittää äänekkäimpien huutajien olevan epävarmoja, pelokkaita, valheellisesti uskoteltuja tai lauman mukana kulkevia. Mutta hyökkäys on paras puolustus, todetaan. 

Entäpä, jos paras puolustus olisikin avoin mieli. Jos miettisikin, miksi joku käyttäytyy, kuten minä sen näen ja koen. Pitävätkö havaintoni paikkansa? Ehkä en olekaan aina oikeassa. Minäkään. Kukkahattutädin maineeni alati kasvaessa, kyseenalaistan aina vain enemmän omien totuuksiensa toitottajia ja kannatan armollisuuden edistämistä. Armollisuuden itselle sekä muille. Se ei tarkoita, että kaikki on hyväksyttävissä. Se tarkoittaa, että lähes kaikkeen on selitys. Kun ymmärtää lähtökohdat ja historian, on mahdollista löytää myös ratkaisu. Puolten valinnan ja asemoitumisen sijaan olisi hedelmällisempää kuunnella ja kertoa. Ilvesläiset saavat edelleen puolestani kulkea väärän värisissä paidoissa, sehän on urheilun suola. Muussa elämässä ihannemaailmani olisi sellainen, jossa pelko ja viha laimenisivat rakentavaan keskusteluun ja puolet jätettäisi valitsematta, keskittyen yhteiseen hyvään.

Palaan vielä alkuperäiseen aiheeseen, eli Tappara-sukkien summittaiseen ohjeeseen. Nämä sukat ovat kokoa noin 43.

Luo jokaiselle puikolle sinisellä värillä 14 s.
Aloita 1o, 1n -joustin, sinisellä 2 krs.
Jatka joustinta 6 krs. oranssilla,
Neulo yksi kerros oranssilla oikeaa.
Neulo 2 krs valkealla.
Vaihda siniseen, jota neulotaan 35 krs. Jos haluat neuloa kuvion (vaihtoehtona silmukoida valmiiseen sukkaan), neulo sinisen neljänneltä kerrokselta lähtien oranssi tappara kolmella pienellä kerällä välttääksesi lankajuoksuja.
36.krs sinistä: kavenna jokaisen puikon keskeltä yksi silmukka neuloen 2o yht.
Neulo 13 krs, kavenna samoin kuin aiemmin = yht 12 s/puikko.
Vaihda nilkan kohdalle 2o, 2n -joustinneule, jota 17 krs sinisellä,
2 krs valkealla,
5 krs oranssilla.
Aloita vahvistettu kantalappu 24 s:lla. Jatka 24 krs:n ajan.
Valmista kantapää ja tee kiilakavennukset joka toinen krs.
Jatka sileää neuletta koko jalkaterän matka 47 krs.
Tee kärkeen nauhakavennus: kavennukset neljän, kolmen ja kahden välein, loput jokaisella krs:lla, kunnes jäljellä on 8 silmukkaa.
Päättele langanpäät ja silmukoi (koko kuvio, tai) kuvion valkeat yksityiskohdat.

Blogin tekeleen yritys osa 2

Kymmenisen vuotta sitten, kotiäitiyden autuaassa maailmassa, päätin ryhtyä kirjoittamaan blogia. Ihan vain omaksi ilokseni. Kirjoittelin mietteitäni ja kuulumisiani päiväkirjamaisessa muodossa. Silloin ehdin käsitöitä valmistaa melkoisesti ja kokeilla kiinnostavia tekniikoita. Ajattelin blogin tallentavan ajan kulua, muistoja leipomisista, sekä niitä käsitöitä. Koska mieleni tekisi tehdä kortteja, mutta reiluhkosta askarteluvarastosta huolimatta pää lyö tyhjää juuri silloin, kun täytyisi pikaisesti aloittaa, oli tarkoitukseni tallennella kuvia korteista. 

Fiksuna tyttönä poistelin kuvia tietokoneelta siinä uskossa, että nettihän säilyttää kaiken mitä sinne ikinä erehtyy lataamaan. Näin joka paikassa toitotettiin. Mutta ei. Eihän idioottivarmaa tallennusta ole kuin utopiassa. Paria kuvaa lukuun otamatta kaikki blogini kuvat katosivat, eikä niitä koskaan takaisin saanut. Suuren ärsytyksen ja harmituksen myötä loppui postailu. 

Pari vuotta on aika ajoin käynyt mielessäni: jos kuitenkin... olisiko taas aika kokeilla... tekisi mieli, mutta... Opintojen valmiiksi saattamisesta alan hiljalleen toipua -kyllä todellakin oli järjetön, itkuinen ja rytmihäiriöitä aiheuttava loppurutistus gradun kanssa- ja aika alkaa olla otollinen uudelle yritykselle. Tämänkin blogin tavoitteena on tallentaa jatkuvasti nopeammin ohi kiitävää aikaa. Siihen tulee takertumaan todennäköisesti käsityökuulumisia, mietteitä elämästä ja yhteiskunnasta, sekä tavallista, mutta juuri siksi niin unelmaista elämänkulkua tavallisesta arjesta. Todennäköisesti tietokoneen avaaminen tulee muodostumaan ylivoimaiseksi koettelemukseksi töiden ohessa, mutta näin joululoman rippeillä voi kuvitella ajoittain siinäkin onnistuvansa. Hyvää alkanutta vuotta meille kaikille!