Politiikkahiekkakakkua, ei vaan kaurapuuroa

Viime aikojen poliittisesta uutisoinnista on hyppinyt silmille huomio: klikkiotsikoita vailla todellista politiikkaa. Näitä mitättömyyksiä kuitenkin käsitellään politiikkaan kuluvana. Surullista. Tai pikemminkin lähes lamaannuttava ajatus, että osalle kansasta tällaiset "uutiset" ja median puheenaiheet edustavat politiikkaa. 

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Kuntapolitiikan tarkoituksena on tehdä päätöksiä demokraattisesti eri puolueiden kesken, joilla edistetään asukkaiden ja yritysten elinolosuhteita. Eduskunnan tasolla taas tehdään koko maata koskevia päätöksiä, joissa yritetään ottaa huomioon alueiden eroavaisuudet. Molemmat siis tekevät meidän kaikkien kannaltamme elintärkeitä päätöksiä. Kieltämättä, aika kaukana on todellinen politiikka mediapoliittisista aiheista. Niistä ihmisiä kiinnostavista siis.

Tampereen kuntapolitiikkaa koskevia sivustoja lukiessa keskustelujen taso ajoittain hämmästyttää. Muualta tulleena, ei voi kuin ihmetellä yleistysten ja henkilökohtaisuuksiin menevien kommenttien määrää. Onko keskustelijoilla todella aikaa istua ruudun ääressä länkyttämässä asiattomuuksia. Nimenomaan päätöksenteossa mukana olevilla henkilöillä, joilla on tietoa asioista, mutta sitä ei syystä tai toisesta haluta käyttää. Energia keskitetään riitelyyn, mustamaalaukseen ja oman edun tavoitteluun.

Sama hiekkalaatikkomeininki jatkuu ylemmillä tasoilla. Some on täynnä lentäviä mutapalloja puolesta ja vastaan, kun siellä selvitellään valtakunnan ykkösuutisia. Tällä hetkellä ne tuntuisivat olevan pääministerin kaula-aukko ja maskikohu. Opposition tärkeimmäksi tavoitteeksi on tullut etsiä hallituspuolueiden edustajien virheitä ja heikkouksia, sekä syöttää niitä medialle. Sitähän oppositiopolitiikan sanotaan yleensä olevan. Paitsi että käsittääkseni kunnollinen oppositiopolitiikka keskittyy poliittisiin asioihin käsiteltävistä teemoista, ei henkilökohtaisuuksiin. Nyt myös ennen suhteellisen asiallista linjaa pitämäni tahot ovat alentuneet populismiin. 

Jos tavoitteena tosiaankin on yhteisten asioiden hoitaminen, yhteiskuntamme edistäminen, miksi järjestelmää systemaattisesti pyritään rapauttamaan? Jokainen, joka pyrkii saamaan mediahuomiota keinolla millä hyvänsä, osallistuu toimillaan epäjärjestyksen luomiseen. Lähes jokainen meistä toivoo rauhaa, pelkää sotaa. Ilmeisesti maan sisäisistä levottomuuksista on liian pitkä aika, että muistettaisi edistää keskustelukulttuuria ja välttää vastakkainasettelua. En väitä sisällissodan uhkaavan. Uskon silti ihmisten jakautumiseen siten, että ryhmittymissä kuulumme pian "meihin", "heihin" ja "niihin". Toisten mielestä vääriin porukoihin. Siksi voisimme keskittyä todellisten epäkohtien hoitamiseen ja sivistyneeseen keskusteluun, vaikka ne niin tylsiltä kuulostavatakin. Puuroon kyllästyy, mutta se on terveellistä ja pitää hengissä ;)

Kulttuurin kurimuksessa tai kehdossa. Riippuen näkökulmasta.

Kevään etäily vei viimeisenkin ilon koneella istumisesta ja kirjoittamisesta. Tietokoneen ruudusta tuli vastenmielinen. Hiljalleen sormet alkavat kaivata näppäimistön ääreen ja useamman kuukauden jälkeen on taas mahdollista kokeilla tekstin tuottamista tänne. Henkinen toipumisaika vaikuttaa pitkältä näinkin vähäisessä vastenmielisyydessä. Tämän kokemuksen pohjalta voi vain arvailla, kuinka pitkä toipuminen kohtaa masentunutta.

Yläasteella opettelimme kymmensormijärjestelmän konekirjoituksen tunneilla. Kyllä. Niin vähän aikaa on siitä, kun kirjoituskoneella näpyteltiin. Tai ehkä aika on sittenkin kulunut ymmärrystä nopeammin. Kirjoittaminen on kuin soittamista. Jokainen sormi hakeutuu oikealle näppäimelle. Jos alkaa katsoa käsiä samalla kun kirjoittaa, toiminta sekoaa. Sormet toimivat automaattisesti aivoissa syntyvän lauseen edetessä. Samoin käy pianoa soittaessa. Jos jää tuijottamaan sormia, ne taantuvat kömpelöiksi pökkelöiksi ja törmäävät ajatuksissa etenevään nuottikirjoitukseen. 

Valitsen kirjahyllystäni syyslomalukemiseksi Umayya Abu-Hannan kirjan Sinut. Sopivan ohut kirja lomaa ajatellen. Kannessa piparihahmoja, joulu hiipii mieleeni. Sillä kohtahan adventti jo saapuu ja jos joululahjoja meinaa väsätä itse, on jo pidettävä kiirettä. Fiilistelen hetken joulussa ja avaan ensimmäisen sivun. Tarkoitus on lukea aamiaisen siivittäjänä pari sivua, mutta ensimmäiset neljäkymmentä kääntyvät sivulta seuraavalle kuin itsestään. 

Keskeytän lukemisen ja huomaan toivovani, että jokainen suomalainen lukisi Sinut. Humoristisen lempeästi, tuomitsematta, Abu-Hanna kertoo matkastaan suomalaiseen kulttuuriin. Niin moni väärinkäsitys olisi korjattavissa, jos vain näkisimme toistemme ajatuksiin. Jos keskustelisimme arjen tilanteissa ja kuuntelisimme toisiamme. Jos satut löytämään kyseisen kirjan, lue ainakin sivu 20. Jouduin selittelemään lapsilleni äkillistä hykertelyä kesken hiljaisuuden. Tai eihän meillä ole hiljaista edes nukkuessa, kun jokainen vuorotellen unissaan tarinoi, mutta pöydän ympärys oli äänetön.

Pidämme asioita itsestäänselvyyksinä. Voisimme välillä myös miettiä tapojemme ja symboliikkamme alkuperää ja kyseenalaistaa niitä. Enkä tarkoita kulttuurimme hylkäämistä tai muuttamista jonkin toisen kulttuurin mukaiseksi. Selvennys siksi, koska väärinymmärtäjät vainuavat huomioiden äärelle. He kääntävät kehotuksen miettiä, käskyksi muuttaa. Asioiden merkityksiä vain on terveellistä pohtia aika ajoin. 

Suomalainen kulttuuri on eläjälleen pääsääntöisesti varsin hyvä. Jos tunnistaa siihen rakentuneet merkitykset ja osaa näin luovia siinä. Muualta tulevalle se onkin viidakko. Niin myös kaikki muut kulttuurit ovat historiallisten kehityskulkujen tuotetta, joita ymmärtävät parhaiten niihin syntyneet. Juuriltaan itäsuomalaisen (kuten itseni) on ajoittain vaikeaa kommunikoida länsisuomalaisten, saati eteläisten suomalaisten kanssa. Väärinkäsityksiä aiheuttavat sanonnat ja sanojen merkitykset. Jos minä saan aikaan hämmennystä omassa maassani pelkällä kulttuurisella olemuksellani ja itsestäänselvinä pitämilläni sanonnoillani, ovat muualta maailmasta tulleet tuomittuja jo lähtökohtaisesti. 

Sisälläni elää sammakkofarmi. Sopivin väliajoin suuta raottaessa, sieltä loikkii pienempiä ja välillä valtavia kurnuttajia. Uskon ja väitän näin käyvän monelle muullekin. Harvoin toista haluaa tietoisesti loukata ja valita sanansa väärin. Jälleen kerran sana "armo" leijuu mietteissäni. Armollinen itselle, armollinen muille. Armostakin voisi sanailla: liittyykö siihen hengellisyyttä vai voiko sen käsitellä maallisessa merkityksessä. Siirryn nyt kuitenkin näppäimistöltä pianon koskettimille. Siellä koen armon tunteen. Musiikki on yleismaallinen kieli, jonka jokainen kuulija käsittelee henkilökohtaisesti, eikä kukaan lopulta voi arvostella subjektiivista tunnetta. Se jos mikä on armollista.