Tappara-sukista puolen valintaan

Kuinka muistaa ihmistä, joka auttaa pyyteettömästi, oli kyseessä sitten peräkärryn lainaaminen tai muutto? Viimeisin epätoivoinen tilanne, johon tarvitsimme ylimääräistä käsiparia, oli pianon hakeminen. Tuntui älyttömältä maksaa soittimen siirtämisestä huomattavasti enemmän, kuin sen hinta oli. Päädyimme siis vuokraamaan auton, sekä pianonkantoon tarkoitetut valjaat ja pyytämään kavereita avuksemme tähän jo etukäteen epätoivoiseltä yritykseltä kuulostavaan hommaan. 1920-luvun soitin painoi yllättävän paljon, useamman sataa kiloa. Mutta niin vain neljään pekkaan saimme pianon nykyiselle paikalleen. Vieläpä ehjänä, niin piano kuin kantajien kehot. Koska rahaa ei kaveriavuissa juuri liikutella, keksi mieheni hyvin käyttäkelpoisen ajatuksen. Viltsut ovat aina paikallaan. Tässä tapauksessa Tappara-kuvioiset sellaiset, kunnioittaakseen avustajan suurta mielenkiintoa. Koska kirjoitusteni tarkoitus on olla päiväkirjamaisia muistiin tallennuksia, lopusta löytyy summittainen ohje seuraavaa samanmoista neulontakertaa varten.

Neuloessa kaupunkimme toisen jääkiekkoseuran sukkia, mietiskelin ihmisluonnon tarvetta valita puolensa. Urheilun kontekstissa se vielä on mielekästä myös omasta mielestäni, olenhan Tapparan nainen. Tai aivan ensimmäiseksi Kalpan, mutta Kalpa ei ollut aktiivikannattaja-aikanani SM-liigassa... Ehkä tämäkin kertoo omasta asennoitumisestani puolen valintaan. Mikään ei ole musta-valkoista ja muuttumatonta. Miksi ihmiset usein valitsevat puolensa ja vaativat muita tekemään samoin? Joskus puoli valitaan kääntyen jopa omia perheenjäseniä vastaan. Porukan, jonka olisi tarkoitus olla yhtä, tuleekin köyttä eri suuntiin vetäviä vastustajia. 

Mitä enemmän mietin, sitä enemmän hämmästelen tätä yksisilmäisyyttä. Itsekkyys, periksiantamattomuus, ahneus, ymmärtämättömyys, tarkoituksellinen tai tahaton väärinkäsittäminen. Syitä voisi listata loputtomiin. Kuinka helppoa onkaan ruveta ryhmittymään toisia vastaan. Mutta kun arvotetaan itsensä ja kaltaisensa jollakin tavalla paremmaksi tai arvokkaammaksi kuin jotkut toiset, ollaan vaarallisella polulla. Viime vuosien maahanmuuttajatulvasta lähtenyt erottelu meihin ja muihin saa voimaan pahoin. Kyllä! On todella pelottavaa päästää elinpiiriinsä tuntemattomia. Minuakin arvelutti usein kävellä yksin Helsingin asematunnelissa ja Kaisaniemenpuistossa, kun vuosi vuodelta lisääntyivät muualta maailmalta tulleet pienet ryhmät, jotka käyttäytyivät toisin kuin hillityt suomalaiset. Toisaalta, pelottavaa voi olla sekin, ettemme koskaan tunne edes lähimpiämme täydellisesti.

Pelosta muualta tulleita kohtaan saavat tuntea osansa ihmiset, jotka uskaltavat avata sanaisen arkkunsa ja kyseenalaistaa pelkoa: "Ihmisiähän me kaikki lopulta olemme. Kohtelemalla ystävällisesti ja antamalla mahdollisuuksia, voimme luoda rauhaa, oli kyseessä olemukseltaan pelkoa herättävä muukalainen tai tuttuakin tutumpi oma sisko. Miksi siis luoda vastakkain asettelua ja lietsoa epäilyksiä?". Uskallan väittää äänekkäimpien huutajien olevan epävarmoja, pelokkaita, valheellisesti uskoteltuja tai lauman mukana kulkevia. Mutta hyökkäys on paras puolustus, todetaan. 

Entäpä, jos paras puolustus olisikin avoin mieli. Jos miettisikin, miksi joku käyttäytyy, kuten minä sen näen ja koen. Pitävätkö havaintoni paikkansa? Ehkä en olekaan aina oikeassa. Minäkään. Kukkahattutädin maineeni alati kasvaessa, kyseenalaistan aina vain enemmän omien totuuksiensa toitottajia ja kannatan armollisuuden edistämistä. Armollisuuden itselle sekä muille. Se ei tarkoita, että kaikki on hyväksyttävissä. Se tarkoittaa, että lähes kaikkeen on selitys. Kun ymmärtää lähtökohdat ja historian, on mahdollista löytää myös ratkaisu. Puolten valinnan ja asemoitumisen sijaan olisi hedelmällisempää kuunnella ja kertoa. Ilvesläiset saavat edelleen puolestani kulkea väärän värisissä paidoissa, sehän on urheilun suola. Muussa elämässä ihannemaailmani olisi sellainen, jossa pelko ja viha laimenisivat rakentavaan keskusteluun ja puolet jätettäisi valitsematta, keskittyen yhteiseen hyvään.

Palaan vielä alkuperäiseen aiheeseen, eli Tappara-sukkien summittaiseen ohjeeseen. Nämä sukat ovat kokoa noin 43.

Luo jokaiselle puikolle sinisellä värillä 14 s.
Aloita 1o, 1n -joustin, sinisellä 2 krs.
Jatka joustinta 6 krs. oranssilla,
Neulo yksi kerros oranssilla oikeaa.
Neulo 2 krs valkealla.
Vaihda siniseen, jota neulotaan 35 krs. Jos haluat neuloa kuvion (vaihtoehtona silmukoida valmiiseen sukkaan), neulo sinisen neljänneltä kerrokselta lähtien oranssi tappara kolmella pienellä kerällä välttääksesi lankajuoksuja.
36.krs sinistä: kavenna jokaisen puikon keskeltä yksi silmukka neuloen 2o yht.
Neulo 13 krs, kavenna samoin kuin aiemmin = yht 12 s/puikko.
Vaihda nilkan kohdalle 2o, 2n -joustinneule, jota 17 krs sinisellä,
2 krs valkealla,
5 krs oranssilla.
Aloita vahvistettu kantalappu 24 s:lla. Jatka 24 krs:n ajan.
Valmista kantapää ja tee kiilakavennukset joka toinen krs.
Jatka sileää neuletta koko jalkaterän matka 47 krs.
Tee kärkeen nauhakavennus: kavennukset neljän, kolmen ja kahden välein, loput jokaisella krs:lla, kunnes jäljellä on 8 silmukkaa.
Päättele langanpäät ja silmukoi (koko kuvio, tai) kuvion valkeat yksityiskohdat.

Blogin tekeleen yritys osa 2

Kymmenisen vuotta sitten, kotiäitiyden autuaassa maailmassa, päätin ryhtyä kirjoittamaan blogia. Ihan vain omaksi ilokseni. Kirjoittelin mietteitäni ja kuulumisiani päiväkirjamaisessa muodossa. Silloin ehdin käsitöitä valmistaa melkoisesti ja kokeilla kiinnostavia tekniikoita. Ajattelin blogin tallentavan ajan kulua, muistoja leipomisista, sekä niitä käsitöitä. Koska mieleni tekisi tehdä kortteja, mutta reiluhkosta askarteluvarastosta huolimatta pää lyö tyhjää juuri silloin, kun täytyisi pikaisesti aloittaa, oli tarkoitukseni tallennella kuvia korteista. 

Fiksuna tyttönä poistelin kuvia tietokoneelta siinä uskossa, että nettihän säilyttää kaiken mitä sinne ikinä erehtyy lataamaan. Näin joka paikassa toitotettiin. Mutta ei. Eihän idioottivarmaa tallennusta ole kuin utopiassa. Paria kuvaa lukuun otamatta kaikki blogini kuvat katosivat, eikä niitä koskaan takaisin saanut. Suuren ärsytyksen ja harmituksen myötä loppui postailu. 

Pari vuotta on aika ajoin käynyt mielessäni: jos kuitenkin... olisiko taas aika kokeilla... tekisi mieli, mutta... Opintojen valmiiksi saattamisesta alan hiljalleen toipua -kyllä todellakin oli järjetön, itkuinen ja rytmihäiriöitä aiheuttava loppurutistus gradun kanssa- ja aika alkaa olla otollinen uudelle yritykselle. Tämänkin blogin tavoitteena on tallentaa jatkuvasti nopeammin ohi kiitävää aikaa. Siihen tulee takertumaan todennäköisesti käsityökuulumisia, mietteitä elämästä ja yhteiskunnasta, sekä tavallista, mutta juuri siksi niin unelmaista elämänkulkua tavallisesta arjesta. Todennäköisesti tietokoneen avaaminen tulee muodostumaan ylivoimaiseksi koettelemukseksi töiden ohessa, mutta näin joululoman rippeillä voi kuvitella ajoittain siinäkin onnistuvansa. Hyvää alkanutta vuotta meille kaikille!