Erikoista aikaa elämme. Kansalaisia on kehotettu pysymään kodeissaan, elintarvikkeiden ja vessapaperin hamsteroimisesta tullut pikavauhtia normaali toimintatapa, varmuusvarastot avattu terveydenhuollon välineistön riittävyyden turvaamiseksi, koulut suljettu ja yritykset lomauttavat henkilöstöä yhä kiihtyvällä vauhdilla. Kohta tulevat liikkumisrajoitukset.
Viimeisten vuosien aikana on ärsytykseni hyvinvointiyhteiskunnassa eläviä kohtaan lisääntynyt. Meillä on mennyt liian hyvin, jos eri kanavissa esiintyvän valittamisen määrää tarkkaillaan. Ihminen on tehty valittamaan. Näin jokaisena aikana. Myös minäkin. Siitä huolimatta mielessäni korostuu joka tuutista pursuva tyytymättömyyden toitotus milloin mitäkin kohtaan.
Vaihtuisiko valittaminen nyt kiitollisuuteen pienistä asioista? Ehkä. Hetkeksi. Reilun viikon olen saanut harjoitella etäopettajuutta. Nimenomaan SAANUT. Jatkuva osaamattomuuden ja huonouden tunne vainoaa, kun en koskaan ole ollut kiinnostunut tietotekniikasta. Ennemmin käyttäisin kynää ja paperia, suunnittelisin fyysisesti kolmiulotteisia malleja käsillä olevista tarvikkeista, kuin klikkailisin hiirellä ja naputtelisin tekstiä tekstin jälkeen. Riittämättömyyden tunne vainoaa, kun en saa oppilaita mielestäni riittävän hyvin tavoitettua, enkä neuvottua heitä käyttämään sähköisiä oppimisympäristöjä, kun he hädissään yrittävät pysyä tehtäviensä tasalla. Samaan aikaan omat lapset viereisessä huoneessa jäävät vähäiselle tuelle oman opiskelunsa suhteen. Tai kyllä he apua saavat. Illemmalla, kun palautusajat ovat jo historiaa.
Koskaan, ikinä, milloinkaan en olisi uskonut sanovani, että mielenkiinnolla ryhdyn kokeilemaan opetusta tietokoneen välityksellä. Etäopetuksen ja opiskelijoiden etätukemisen opetteluun joutuminen on kuitenkin nähdäkseni arvokasta aikaa. Samoin uskon etäopiskeluun ja etätöihin joutuneille ihmisille näiden olevan opettavaisia kuukausia. Kaikki normaalina aikana arkisen tavallisena, itsestäänselvänä ja jopa ärsyttävänä mieltämämme onkin yht´äkkiä ikävöitävä olotila.
Kun lapset ja nuoret valittavat koulusta: kuinka olisi mukavaa nukkua aamuisin pitkään ja olla tekemättä mitään. Kun kouluruokakin on pahaa. Kun me aikuiset haluaisimme myös nukkua vapaavalintaisen ajan ja työt häiritsevät vapaa-aikaa. Kun tekisi mieli tapetoida makuuhuoneen seinät, tai lukea seuraava luku keskiaikaisesta lohikäärmetarinasta. Kun viikonloppu on viikon päämäärä.
Nyt saamme kokeilla puolittaista jatkuvaa viikonloppua. Mihinkään ei tarvitse lähteä. Onhan koulu ja työ hoidettava, mutta saa olla kotona. Mutta, mutta... Jo näin lyhyessä ajassa on ruvennut selviämään, että ehkä koulu, tai rakennus jossa työskentelemme taitavat sittenkin olla varsin mielekkäitä arjen rytmittäjiä. Laumaeläimet kaipaavat kaltaistensa joukkoon. Kuinka ihanaa on saapua töistä kotiin ja (useimmiten) jättää työt illaksi taakseen. Itselläni on käynyt sellainen onni, että työkaverit ovat työssä jaksamisen suhteen kullanarvoisessa osassa. Vaikkei heitä juuri ehtisi päivän aikana tavata, vaikka istuisi opettajainhuoneessa äänettä, omassa kuplassa teekupin kanssa, heidän läsnäolonsa on korvaamatonta.
Erikoiset tilanteet nostavat arjen arvostusta. Tunne yhteisöllisyydestä vahvistuu verkonkin välityksellä. Olemme kaikki tässä yhdessä, yhteistä vihollista vastaan. Onnelliseksi tilanteen tekee se, että yhteinen vihollinen on koko maailmassa sama, eikä se ole toinen ihminen. Koulusta ja työpaikoista tulikin ikävöinnin kohteita. Ilmainen kouluruoka sai yllättäen ansaitsemansa arvostuksen, niin lapsilta ja nuorilta kuin heidän huoltajiltaan, jotka epätoivoisesti yrittävät etätöidensä lomassa keittää kokoon kotikoulusoppaa.
